Reissupäiväkirja: Maanantai 29.7

MAANANTAI

Maanantaina matkamme pääsi varsinaisesti alkamaan, kun kaikki ylimääräinen matkustushulina oli jo takanapäin. Otimme aamulla Luasin (irlantilainen ratikka) kohti Dublinin ulkopuolella sijaitsevaa Scouting Irelandin partiokeskus Larch Hilliä. Jouduimme matkan aikana vielä vaihtamaan kulkuvälineemme bussiin ja oikean bussin löytyminen ei ollutkaan helpoin homma, vaikka itse asiassa seisoimme sen oikean linjurin vieressä koko ajan... Samaan syssyyn joku ystävällinen irkkumies tunnisti meidät partiolaisiksi ja tuli kertomaan meille omista partioreissuistaan Norjassa. Jeee, reissun eka partiolainen bongattu!

Bussi jätti meidät hämmentävästi tien varteen ja bussikuski vain huikkasi: "Larch Hill, that way!" ja sinnepäinhän sitten vaellettiin. Minkäänlaisia opasteita ei mihinkään suuntaan ollut, ja vähän kyllä ihmettlimme, että tuleeko se Larch Hill täältä vastaan ja koska?!? Ja kyllähän ne rinkatkin vähän painoi...

Pientä epäuskoa ilmassa siitä, johtaakohan tämä tie yhtään mihinkään...

Mutta jes me löydettiiin perille!

Perillä Larch Hillissä kohtasimme pienen yllätyksen: Infossa meitä odotti James, johon olimme olleet aikaisemmin yhteydessä. Hän kuitenkin luuli, että tulemme vasta torstaina, jolloin oli tulossa eräs toinen suomalaisryhmä. No, se ei onneksi menoa haitannut, vaan saimme teltat pystytettäväksemme ja James esitteli meille hieman leirintäaluetta. Saimme myös käyttöömme pari irkkutrangiaa, jotka vaikuttivat kyllä aika heppoisilta leluilta siihen verrattuna, mihin olemme tottuneet. Eipä siis muuta kuin pastaa keittelemään ja valmistautumaan vaeltamiseen, jota olimme tälle päivälle suunnitelleet. Infopisteestä saimme alueen vaellusreitin kartan ja sitten olikin suuntana Kilmashoguen vuoret ja metsät!

Siinä vaeltaessamme tuli sellainen olo, että tässä on nyt se todellinen Irlanti! Maisemat olivat U-P-E-I-T-A ja kipusimme niin ylös, että koko Dublinkin näkyi. Välillä satoi vettä, välillä paistoi aurinko, mutta loppupeleissä se loi vain tunnelmaa (vaikka ne kastuneet sukat eivät se mukavin fiilis tainnutkaan olla, itsehän en tätä kokenut, kiitos jälleen äidin superkenkien <3). Matkan varrella tuli nähtyä myös lampaita ja niitä etsimiämme nummeja sekä suloisia pikkutaloja.

Vaelluksen huipentuma oli karttaan merkitty Fairy Castle, joka ei odotuksistamme huolimatta ollut upea linna, vaan ennemminkin valtava kiviröykkiö. Maisemat sen päältä olivat kuitenkin henkeäsalpaavan upeat. Ja kivikasan päälle kavutessamme ei sateesta ollut tietoakaan ja parempaa fiilistä ei oikein olisi voinut kuvitellakaan! Kyllä maistui eväspatukat hyvälle.

Matka jatkui ja pianhan sitä vettä sitten taas tuli kuin saavista kaataen. Mutta ei hätää, true-partiolaisella on aina takataskussa mukanaan muovipussi, johon voi sujauttaa repun suojaan sateelta! Tai itse asiassa true-partiolaisella olisi luultavasti vedenkestävä reppu, mutta päätettiin Satun kanssa valita tää tyylikkäämpi rosvolook.

Myös pientä eksymistä tapahtui paluumatkalla, mutta olihan se aika voittajafiilis, kun saavuimme takaisin viisitoista kilometriä ja lähes viisi tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa mielessämme oli lähinnä ruoka ja kuivat vaatteet. Kun murua oli vihdoin saatu rinnan alle, lähdimme selvittelemään infopisteestä, mikä onkaan huomisen palvelutehtävämme tilanne. Ystävämme infossa hengaileva "verkkaripoika" (olisittepa nähneet sen mätsäävän verryttelyasun!) valaisi meitä, että James on a) rakentamassa helikopteria b) helikopteriajelulla tai c) me maalaamme huomenna helikopteria?!? Poistuimme melko kummastuneina paikalta ja pistimme kummalliset helikopteriselitykset verkkaripojan irkkuaksentin piikkiin ja odotimme jännityksellä mitä huominen tuo tullessaan.... Vähän korttipeliä, suklaapatukoita ja nukahtaminen telttaan, jossa oli noh, ehkä hieman tiivis tunnelma :D

- Sanni